Esittely

Minä itse

Olen Taru Vallius (ent. Jääskeläinen) 29-vuotias valokuvaaja ja geologian opiskelija. Perheeseen kuuluu myös aviomies sekä 2010 ja 2012 syntyneet lapset. Olen kotoisin Etelä-Savosta, Ristiinasta ja kulkeutunut Espoon ja Muurlan kautta Ouluun.

Harrastan koirien kanssa ulkoilun ja harrastelun lisäksi lähinnä valokuvausta ja satunnaisesti kotisivujen tekoa. Molempia voin tehdä myös tilaustöinä. Kuvaan mieluiten koiria ja muita eläimiä, mutta myös esimerkiksi perhejuhlia yms. Toimin myös lappalaiskoirat ry:n jäsenlehden, Lapinkoiran, lehtitoimikunnassa lähinnä valokuvaten eri tapahtumissa. Syksystä 2011 lähtien olen ollut myös Lappalaiskoirat ry:n Oulun alaosaston vetovastuussa toisena henkilönä. Tervetuloa siis juttelemaan, jos satumme törmäämään jossakin.

Mistä kaikki alkoi

Suomenlapinkoirien kanssa olen asunut ja elänyt jo yli kaksikymmentä vuotta ja itselläni on ollut lapinkoira virallisesti omistuksessani vuodesta 1995, kun omin perheemme ensimmäisen koiran, Pamin, itselleni ala-asteikäisenä. Pamin kanssa harrastin kotiagilityä, eli pihalle oli rakennettu hienot esteet kaikenlaisista varastoista löytyneistä jämämateriaaleista. Kun Pami oli 5-6-vuotias (ja minä 10v), aloitin sen kanssa agilityn ihan virallisestikin kaverin suosittelemana. Treenasimme pienempien koirien ryhmässä, kun Pami oli aavistuksen ylipainoinen. Agility kuitenkin jäi, kun Pami sairastui märkäkohtuun 7-vuotiaana ja sitten vähän myöhemmin sokeritautiin, jonka vuoksi se lopetettiin.

Koiraton elämä ei kuitenkaan maistunut, joten jo muutaman päivän päästä alkoi uudesta koirasta puhuminen ja vanhemmillakaan ei ollut mitään sitä vastaan. Rotu oli täysin selvä. Tilasimme Lappalaiskoirat ry:n pentuvälityksestä sen hetkiset ja tulevat pentueet sisältävän lappusen ja katsoimme mielenkiintoisia yhdistelmiä. Soittelimme muutamaan vähän lähempänä olevaan paikkaan, mutta vapaita uroksia ei ollut. Lopulta palasimme katsomaan ensimmäisenä silmiimme mielenkiintoisena yhdistelmänä osunutta pentuetta ja päätimme soittaa sinne, vaikka se olikin toisella puolella Suomea Eurassa. Pennut eivät olleet siellä vielä syntyneet, mutta taisivat syntyä ihan parin päivän päästä, jolloin kuulin, että toinen urospennuista olisi vielä vapaa. Parin kuukauden koirattoman elon jälkeen Ami saapuikin taloon Kappulan-kennelistä. Amin kanssa jatkoin Pamin kanssa aloittamaani agilityharrastusta. Amin kanssa kokeiltiin myös hakua ja jälkeä sekä aloitimme treenaamaan tokoa.

Ajatus toisesta koirasta alkoi pyöriä päässä kun Ami oli 3-4-vuotias. 2001 vuoden lopulla taisin löytää ensimmäisen sellaisen yhdistelmän, josta koiranpennun ottaminen kiinnosti. Äidin ja isän ylipuhuminen alkoi, mutta ei vielä tuohon pentueeseen tärpännyt. Keväällä 2002 törmäsin Sydäntalven-kennelin sivuilla tulevaan pentueeseen, jonka sukutaulu näytti oikein mielenkiintoiselta. Ylipuhuminen alkoi siis taas runsain kuvamateriaalein kaikista mahdollisista tulevan pentueen sukulaiskoirista. Ajatus parkinvärisestä pennustakin kaikkosi ja taloon asteli kermanvärinen Jade - sekin Suomen vastakkaiselta laidalta.

Jaden kanssa tuli treenattua tokoa ja agilityä, niinkuin Aminkin kanssa. Jaden kanssa myös muutin vihdoin omilleni, Amin vielä silloin jäädessä hetkellisesti vanhempieni koiraksi, kun ajattelin, ettei siitä olisi muuttamaan maalta Espoon vilkkauteen. Jadelle halusin kuitenkin kaverin ja pentukuumekin rupesi taas nostamaan päätään. Fihtolas-kenneliin oli suunnitteilla kauniille Piitu-nartulle pentuja ja otin Petraan yhteyttä. Sovimme, että jos tuleva urosvalinta Piitulle on sellainen, että haluan pennun, niin minulle tulee narttupentu sijoitukseen. Isäksi valikoituikin hurmaava vanha herrasmies Nalle ja pennun odotus alkoi. Pentuja syntyi kaksi ja onneksi toinen oli tyttö, eli Minka. Minkakin osaa tokon alkeet ja on nyt myös aloittanut agilityn harrastamisen. Jade ja Minka eivät enää Minkan tultua parivuotiaaksi tulleet toimeen keskenään, vaan ne joudutaan pitämään erillään. Jade muuttikin siis vanhempieni koiraksi takaisin Ristiinaan ja Ami oli jo itseasiassa vähän aiemmin muuttanut elämään osaksi meidän laumaa Muurlaan. Myöhemmin sitten muutimme Amin ja Minkan kanssa asumaan vähän pohjoisemmaksi, eli Ouluun.

Kasvattajaksi?

Jaden kanssa pennuttaminen kävi ajatuksissa, mutta hylkäsin ajatuksen, sillä mielestäni sillä on sen verran puutteita, ettei sillä olisi rodulle mitään erityistä annettavaa. Lisäksi sen vanhemmat ja sisarukset ovat jo omalta osaltaan runsastuttaneet suomenlapinkoirakantaa tarpeeksi. Kasvattajan peruskurssin kävin kuitenkin jo vuonna 2005 ja maaliskuussa 2009 sain kennelnimen Tarutuulten. Kennelnimeni tulee, kuten arvata saattaa, omista etunimistäni, mutta pohjautuu myös osittain Minkan viralliseen nimeen Davvebiegga eli pohjoistuuli. Olen myös allekirjoittanut kasvattajasitoumuksen vuonna 2008 ja uudemman version vuonna 2010.

Ajatus Minkan pennuttamisesta oli periaatteessa heti jo mielessä, tosin sijoituskoirana sen oli tarkoitus saada ensin kasvattajalleen pennut. Minka ei kuitenkaan saanut pentuja kasvattajalleen, vaan muuttui omaksi koirakseni täytettyään sijoitussopimuksessa mainitut neljä vuotta. Kun terveystarkastuksissakin kaikki oli kunnossa, niin kesällä saattettiin sitten maailmaan ensimmäiset omat kasvatit tai siis kasvatti. Kaikki meni ihan hyvin, vaikka pentuja syntyikin vain yksi ja Minka oli tunnollinen äiti ja tehokas leikittäjä. Joten eiköhän meillä tulla näkemään vielä joskus ihan oikeitakin pentueita, eikä toivottavasti enää tällaisia ainokaisia kovinkaan usein, sillä ainoa pentu kuitenkin menettää sen kaiken, mitä sisarusten kanssa voi kokea ja oppia. Toinen pentue olikin sitten suurempi ja työllistävämpi, mutta mikä onkaan palkitsevampaa kuin kuulla kasvattien kotoa uutisia miten koiraan ollaan tyytyväisiä tai jos sen kanssa on tehty jotain jollain harrastusrintamalla.

Tavoitteenani on kasvattaa rodunomaisia liioittelemattomia suomenlapinkoiria, joilla on mahdollisimman terve rakenne ja tasapainoinen luonne, jotta ne kykenisivät alkuperäiseen työhönsä ja harrastuksiin ollen toki samalla mitä parhaimpia perhe- ja kotikoiria. Yritän kasvatustyössäni suosia vähän harvinaisempia sukulinjoja sekä vähemmän käytettyjä ja vanhempia uroksia. Koen myös tärkeäksi säilyttää rodun alkuperäiset paimennusominaisuudet. Yritän kasvattajana yhdistää sopivan pennun kullekin tulevalle omistajalle, että yhteiselo sujuisi mahdollisimman hyvin. Tarkoitus on kuitenkin kasvattaa vain sellaisia pentueita, jollaisesta ottaisin itsellenikin pennun ilomielin. Omaa laumaa ei ole kuitenkaan tarkoitus kovinkaan suureksi kasvattaa, kolme koiraa kotona on sellainen ihan mukava ja optimaalinen määrä. Joten kasvattaminen tulee tulevaisuudessa olemaan varmasti osittain myös sijoituskoirien varassa.

Suomenlapinkoira

Suomenlapinkoira on yksi maamme suosituimmista roduista. Suosio perustuu varmasti rodun sopivaan kokoon, monipuolisuuteen ja sopeutuvaisuuteen. Suomenlapinkoira on keskikokoinen, mittasuhteiltaan hieman korkeuttaan pidempi paimenkoirarotu. Sillä on tuuhea turkki, jonka kaikki eri väritykset ovat sallittuja. Suomenlapinkoira on ihmisen koira, ja tahtoo olla siellä missä ihmisetkin ja puuhailla mukana, vaikka sillä onkin ulkona pärjäävän koiran turkki. Suomenlapinkoira-rodun sisällä on oma alahaaransa, paimensukuinen lapinkoira, joka polveutuu muutamasta kantakoirasta vähemmän kuin koko suomenlapinkoira-rotu. Koko lapinkoirakanta onkin hyvin monipuolinen ja kirjava ja melkein kelle vain luulisi löytyvän oman tyyppinen lapinkoira, kun vain etsii sellaiset vanhemmat jotka miellyttävät niin ulkonäöltään kuin luonteeltaankin.

Alkujaan suomenlapinkoira on toiminut paimennus- ja vartiointitehtävissä poronhoidossa. Nykyäänkin vielä joitain yksilöitä käytetään poropaimenina ja lapinkoiran tulisikin olla ulkoiselta olemukseltaan sellainen, että se kykenee alkuperäiseen työhönsä rakenteensa, kokonsa, luonteensa ja turkkinsa puolesta. Poropaimennustaipumusta voi testata lappalaiskoirille tarkoitetuissa Porokoirakerhon järjestämissä vuotuisissa poropaimennustesteissa. Suomenlapinkoiran kanssa voi harrastaa lähes kaikkea, tokoa, agilityä, pk-lajeja, näyttelyitä, pelastusetsintää, yms. Vesipelastukseenkin se voi sopia, jos koira vain pitää uimisesta. Useimmat lapinkoirat tosin nauttivat vedestä, mutta vain niin kauan kuin jalat yltävät pohjaan. Vaelluskaverina lappalaiskoirat ovat myös erinomaisia, ja kun suomenlapinkoiransa kanssa tulee lähdettyä kertaalleen Lappiin, niin lapinkoiraihmisen valtaa usein Lappi-innostus.

Tosissaan harrastavalle ja meriittejä tahtovalle suomenlapinkoira ei välttämättä ole se oikea rotu, mutta sille, joka haluaa harrastella ja kokeilla kaikenlaista, lapinkoira sopii oikein hyvin. Suomenlapinkoira on kuitenkin yleensä helposti motivoitavissa, varsinkin ruualla, mutta myös leluilla ja kehuilla. Toistoja kaikki lapinkoirat eivät kestä valtavasti, mutta yleensä ne hoksaavatkin asian jo muutaman toiston jälkeen, fiksuja kun ovat. Omasta mielestäni lappalaiskoirat ovat siis älykkäitä ja nopeita oppimaan. Lisäksi ne ovat (tai ainakin nuo omani ovat) sellaisia on-off -koiria, eli kun ei tehdä mitään, niin nukutaan ja kun pitäisi tehdä jotain, niin ollaan täydellä innolla mukana. Eivätkä ne kiipeile seinillä, vaikka olisikin useampi toimettomampi päivä esimerkiksi sairauden takia.

Suomenlapinkoirat ovat yleisesti ottaen kohtuullisen terveitä ja harvan lappalaisen kanssa tarvitsee nähdä eläinlääkäriä muulloin kuin rokotuksilla käydessä. Lonkkavikaa on jonkin verran (A:38% B:32% C: 23%, D: 7% viimeiset 10v. 25% tutkittu kaikista koirista), kyynärnivelmuutoksia myös muutamilla koirilla (terveet:93% muutoksia: 7% viimeiset 10v. tutkittu 7% kaikista koirista), samoin polvivikoja (esim. patella luksaatio eli polvilumpion sijoiltaan meno) jonkin verran. Silmissä esiintyy vakavammista silmäsairauksista HC :tä (harmaakaihi) ja PRA:ta (verkkokalvon etenevä surkastuminen), jonka prcd-muotoon on kehitetty geenitesti. Suomenlapinkoirilla esiintyy kuitenkin myös toisen tyyppistä PRA:ta. Muita mainittavia, jonkin verran esiintyviä, sairauksia ovat epilepsia, erilaiset vajaatoiminnat ja autoimmuunisairaudet, kuten addisonin tauti. Kives- ja purentavikoja on myös jonkun verran.