Tarutuulten suomenlapinkoirat

Minä itse

Olen Taru Vallius (os. Jääskeläinen) Oulusta. Perheeseen kuuluu myös aviomies sekä 3 lasta. Olen kotoisin Etelä-Savosta, Ristiinasta ja kulkeutunut mutkien kautta Ouluun.

Harrastan koirien kanssa ulkoilun ja harrastamisen lisäksi valokuvausta. Kuvaan mieluiten koiria ja muita eläimiä, mutta myös häitä, valmistujaisia, tuotteita ja yrityksiä on tullut kuvattua. Olen ollut Lappalaiskoirat ry:n jalostustoimikunnassa mukana vuodesta 2016. Tätä ennen toimin useamman vuoden lehtitoimikunnassa. Olen Lappalaiskoirat ry:n ja Porokoirakerhon ainaisjäsen sekä mm. Suomen Kennelliiton ja SUKOKA:n jäsen. Agilityssä edustan tällä hetkellä paikallista väriä eli Kiimingin Koiraharrastajia.

Mistä kaikki alkoi

Suomenlapinkoirien kanssa olen asunut ja elänyt jo yli 30 vuotta ja itselläni on ollut lapinkoira virallisesti omistuksessani vuodesta 1995, kun omin perheemme ensimmäisen koiran, Pamin, itselleni ala-asteikäisenä. Pamin kanssa harrastin kotiagilityä, eli pihalle oli rakennettu hienot esteet kaikenlaisista varastoista löytyneistä jämämateriaaleista. Kun Pami oli 5-6-vuotias (ja minä 10v), aloitin sen kanssa agilityn ihan virallisestikin. Agility kuitenkin jäi, kun Pami sairastui märkäkohtuun 7-vuotiaana ja sitten vähän myöhemmin sokeritautiin, jonka vuoksi se lopetettiin.

Koiraton elämä ei kuitenkaan maistunut, joten jo muutaman päivän päästä alkoi uudesta koirasta puhuminen ja vanhemmillakaan ei ollut mitään sitä vastaan. Rotu oli täysin selvä. Tilasimme Lappalaiskoirat ry:n pentuvälityksestä sen hetkiset ja tulevat pentueet sisältävän lappusen ja katsoimme mielenkiintoisia yhdistelmiä. Parin kuukauden koirattoman elon jälkeen Ami saapuikin taloon Kappulan-kennelistä. Amin kanssa jatkoin Pamin kanssa aloittamaani agilityharrastusta. Amin kanssa kokeiltiin myös hakua ja jälkeä sekä aloitimme treenaamaan tokoa.

Ajatus toisesta koirasta alkoi pyöriä päässä kun Ami oli 3-4-vuotias. 2001 vuoden lopulla taisin löytää ensimmäisen sellaisen yhdistelmän, josta koiranpennun ottaminen kiinnosti. Äidin ja isän ylipuhuminen alkoi, mutta ei vielä tuohon pentueeseen tärpännyt. Keväällä 2002 törmäsin Sydäntalven-kennelin sivuilla tulevaan pentueeseen, jonka sukutaulu näytti oikein mielenkiintoiselta. Lopputulemana taloon asteli kermanvärinen Jade.

Jaden kanssa tuli treenattua tokoa ja agilityä, niinkuin Aminkin kanssa. Jaden kanssa myös muutin vihdoin omilleni, Amin vielä silloin jäädessä hetkellisesti vanhempieni koiraksi, kun ajattelin, ettei siitä olisi muuttamaan maalta Espoon vilkkauteen. Jadelle halusin kuitenkin kaverin ja pentukuumekin rupesi taas nostamaan päätään. Fihtolas-kenneliin oli suunnitteilla kauniille Piitu-nartulle pentuja ja otin Petraan yhteyttä. Pentuja syntyi kaksi ja onneksi toinen oli tyttö, eli Minka. Minka muutti minulle sijoitukseen. Jade ja Minka eivät enää Minkan tultua parivuotiaaksi tulleet toimeen keskenään, vaan ne jouduttiin pitämään erillään. Jade muuttikin siis vanhempieni koiraksi takaisin Ristiinaan ja Ami oli jo itseasiassa vähän aiemmin muuttanut elämään osaksi meidän laumaa Muurlaan. Myöhemmin sitten muutimme Amin ja Minkan kanssa asumaan vähän pohjoisemmaksi, eli Ouluun. Nykyään asumme Oulun Alakylässä maaseudun rauhassa, mutta vielä lähellä Oulun palveluja.

Kasvattajaksi?

Jaden kanssa pennuttaminen kävi ajatuksissa, mutta hylkäsin ajatuksen, sillä mielestäni sillä on sen verran puutteita, ettei sillä olisi rodulle mitään erityistä annettavaa. Lisäksi sen vanhemmat ja sisarukset ovat jo omalta osaltaan runsastuttaneet suomenlapinkoirakantaa tarpeeksi. Kasvattajan peruskurssin kävin kuitenkin jo vuonna 2005 ja maaliskuussa 2009 sain kennelnimen Tarutuulten. Kennelnimeni tulee, kuten arvata saattaa, omista etunimistäni, mutta pohjautuu myös osittain Minkan viralliseen nimeen Davvebiegga eli pohjoistuuli. Olen myös allekirjoittanut kasvattajasitoumuksen vuonna 2008 ja uudemman version vuonna 2010. Ja tämän jälkeenkin aina kiltisti uudestaan, tuoreimman 2022.

Ajatus Minkan pennuttamisesta oli periaatteessa heti jo mielessä, tosin sijoituskoirana sen oli tarkoitus saada ensin kasvattajalleen pennut. Minka ei kuitenkaan saanut pentuja kasvattajalleen, vaan muuttui omaksi koirakseni täytettyään sijoitussopimuksessa mainitut neljä vuotta. Kun terveystarkastuksissakin kaikki oli kunnossa, niin kesällä saattettiin sitten maailmaan ensimmäiset omat kasvatit tai siis kasvatti. Kaikki meni ihan hyvin, vaikka pentuja syntyikin vain yksi ja Minka oli tunnollinen äiti ja tehokas leikittäjä.

Tavoitteenani on kasvattaa rodunomaisia liioittelemattomia suomenlapinkoiria, joilla on mahdollisimman terve rakenne ja tasapainoinen luonne, jotta ne kykenisivät alkuperäiseen työhönsä ja harrastuksiin ollen toki samalla mitä parhaimpia perhe- ja kotikoiria. Yritän kasvatustyössäni suosia vähän harvinaisempia sukulinjoja sekä vähemmän käytettyjä ja vanhempia uroksia. Koen myös tärkeäksi säilyttää rodun alkuperäiset paimennusominaisuudet. Yritän kasvattajana yhdistää sopivan pennun kullekin tulevalle omistajalle, että yhteiselo sujuisi mahdollisimman hyvin. Tarkoitus on kasvattaa vain sellaisia pentueita, jollaisesta ottaisin itsellenikin pennun ilomielin. Omaa laumaa ei ole kuitenkaan tarkoitus kovinkaan suureksi kasvattaa, kolme koiraa kotona on sellainen ihan mukava ja optimaalinen määrä. Joten kasvattaminen on osittain myös sijoituskoirien varassa.

Suomenlapinkoira

Suomenlapinkoira on yksi maamme suosituimmista roduista. Suosio perustuu varmasti rodun sopivaan kokoon, monipuolisuuteen ja sopeutuvaisuuteen. Suomenlapinkoira on keskikokoinen, mittasuhteiltaan hieman korkeuttaan pidempi paimenpystykorva. Sillä on tuuhea turkki, jonka kaikki eri väritykset ovat sallittuja. Suomenlapinkoira on ihmisen koira, ja tahtoo olla siellä missä ihmisetkin ja puuhailla mukana, vaikka sillä onkin ulkona pärjäävän koiran turkki. Suomenlapinkoira-rodun sisällä on oma alahaaransa, paimensukuinen lapinkoira, joka polveutuu muutamasta kantakoirasta vähemmän kuin koko suomenlapinkoira-rotu. Koko lapinkoirakanta onkin hyvin monipuolinen ja kirjava, joten lapinkoiraa haaveilevan on etsittävä sellaiset vanhemmat, jotka miellyttävät niin ulkonäöltään kuin luonteeltaankin.

Alkujaan suomenlapinkoira on toiminut paimennus- ja vartiointitehtävissä poronhoidossa. Nykyäänkin vielä joitain yksilöitä käytetään poropaimenina ja lapinkoiran tulisikin olla ulkoiselta olemukseltaan sellainen, että se kykenee alkuperäiseen työhönsä rakenteensa, kokonsa, luonteensa ja turkkinsa puolesta. Poropaimennustaipumusta voi testata lappalaiskoirille tarkoitetuissa Porokoirakerhon järjestämissä vuotuisissa poropaimennustesteissä. Suomenlapinkoiran kanssa voi harrastaa lähes kaikkea, tokoa, agilityä, pk-lajeja, näyttelyitä, pelastusetsintää, rally-tokoa, koiratanssia yms. Vaellus- ja retkeilykaverina lapinkoirat ovat myös erinomaisia.

Lapinkoiran kanssa on yleensä mukava harrastaa ja oikean koiran osuessa oikeisiin käsiin menestyskin on mahdollista. Suomenlapinkoira on yleensä helposti motivoitavissa, varsinkin ruualla, mutta myös leluilla ja kehuilla. Onkin tärkeää löytää se keino, millä oma koira palkkautuu parhaiten. Toistoja kaikki lapinkoirat eivät kestä valtavasti, mutta yleensä ne hoksaavatkin asian jo muutaman toiston jälkeen, fiksuja kun ovat. Lisäksi ne ovat yleensä sellaisia on-off -koiria, eli kun ei tehdä mitään, niin nukutaan ja kun pitäisi tehdä jotain, niin ollaan täydellä innolla mukana. Eivätkä ne kiipeile seinillä, vaikka olisikin useampi toimettomampi päivä esimerkiksi sairauden takia. Toki yksilöitä löytyy laidasta laitaan ja nuorta koiraa pitää aktivoida tehokkaammin kuin jo vanhempaa koirakaveria.

Suomenlapinkoirat ovat yleisesti ottaen kohtuullisen terveitä, mutta valitettavasti rodun terveys tuntuu koko ajan heikkenevän. Lonkkavikaa on nykyään jo runsaasti (C-E -lonkat), kyynärnivelmuutoksia satunnaistapauksilla, samoin polvivikoja (esim. patella luksaatio eli polvilumpion sijoiltaan meno). Silmissä esiintyy vakavammista silmäsairauksista HC :tä (harmaakaihi) ja PRA:ta (verkkokalvon etenevä surkastuminen), jonka prcd-muotoon on kehitetty geenitesti. Suomenlapinkoirilla esiintyy kuitenkin myös ainakin toisen tyyppistä PRA:ta. Muita mainittavia sairauksia ovat epilepsia, kilpirauhasen vajaatoiminta, addisonin tauti ja cushingin tauti. Kives- ja purentavikoja on myös jonkun verran. Lisäksi allergisia koiria tuntuu olevan lisääntyvissä määrin rodussa ja ääniarkuus on rodussa jo kovin yleistä. Muutenkin luonteissa on laajaa hajontaa, hermostuneista koirista hyvin apaattisiin yksilöihin. Onkin siis tärkeää tutustua pentua ottaessaan huolella yhdistelmän lähisukuun, siellä oleviin riskeihin ja punnita mitä riskejä on itse valmis ottamaan.


Esittely Minä itse Olen Taru Vallius (os. Jääskeläinen) Oulusta. Perheeseen kuuluu myös aviomies sekä 3 lasta. Olen kotoisin Etelä-Savosta, Ristiinasta ja kulkeutunut mutkien kautta Ouluun. Harrastan koirien kanssa ulkoilun ja harrastamisen lisäksi valokuvausta. Kuvaan mieluiten koiria ja muita eläimiä, mutta myös häitä, valmistujaisia, tuotteita ja yrityksiä on tullut kuvattua. Olen ollut Lappalaiskoirat ry:n jalostustoimikunnassa mukana vuodesta 2016. Tätä ennen toimin useamman vuoden lehtitoimikunnassa. Olen Lappalaiskoirat ry:n ja Porokoirakerhon ainaisjäsen sekä mm. Suomen Kennelliiton ja SUKOKA:n jäsen. Agilityssä edustan tällä hetkellä paikallista väriä eli Kiimingin Koiraharrastajia. Mistä kaikki alkoi Suomenlapinkoirien kanssa olen asunut ja elänyt jo yli 30 vuotta ja itselläni on ollut lapinkoira virallisesti omistuksessani vuodesta 1995, kun omin perheemme ensimmäisen koiran, Pamin, itselleni ala-asteikäisenä. Pamin kanssa harrastin kotiagilityä, eli pihalle oli rakennettu hienot esteet kaikenlaisista varastoista löytyneistä jämämateriaaleista. Kun Pami oli 5-6-vuotias (ja minä 10v), aloitin sen kanssa agilityn ihan virallisestikin. Agility kuitenkin jäi, kun Pami sairastui märkäkohtuun 7-vuotiaana ja sitten vähän myöhemmin sokeritautiin, jonka vuoksi se lopetettiin. Koiraton elämä ei kuitenkaan maistunut, joten jo muutaman päivän päästä alkoi uudesta koirasta puhuminen ja vanhemmillakaan ei ollut mitään sitä vastaan. Rotu oli täysin selvä. Tilasimme Lappalaiskoirat ry:n pentuvälityksestä sen hetkiset ja tulevat pentueet sisältävän lappusen ja katsoimme mielenkiintoisia yhdistelmiä. Parin kuukauden koirattoman elon jälkeen Ami saapuikin taloon Kappulan-kennelistä. Amin kanssa jatkoin Pamin kanssa aloittamaani agilityharrastusta. Amin kanssa kokeiltiin myös hakua ja jälkeä sekä aloitimme treenaamaan tokoa. Ajatus toisesta koirasta alkoi pyöriä päässä kun Ami oli 3-4-vuotias. 2001 vuoden lopulla taisin löytää ensimmäisen sellaisen yhdistelmän, josta koiranpennun ottaminen kiinnosti. Äidin ja isän ylipuhuminen alkoi, mutta ei vielä tuohon pentueeseen tärpännyt. Keväällä 2002 törmäsin Sydäntalven-kennelin sivuilla tulevaan pentueeseen, jonka sukutaulu näytti oikein mielenkiintoiselta. Lopputulemana taloon asteli kermanvärinen Jade. Jaden kanssa tuli treenattua tokoa ja agilityä, niinkuin Aminkin kanssa. Jaden kanssa myös muutin vihdoin omilleni, Amin vielä silloin jäädessä hetkellisesti vanhempieni koiraksi, kun ajattelin, ettei siitä olisi muuttamaan maalta Espoon vilkkauteen. Jadelle halusin kuitenkin kaverin ja pentukuumekin rupesi taas nostamaan päätään. Fihtolas-kenneliin oli suunnitteilla kauniille Piitu-nartulle pentuja ja otin Petraan yhteyttä. Pentuja syntyi kaksi ja onneksi toinen oli tyttö, eli Minka. Minka muutti minulle sijoitukseen. Jade ja Minka eivät enää Minkan tultua parivuotiaaksi tulleet toimeen keskenään, vaan ne jouduttiin pitämään erillään. Jade muuttikin siis vanhempieni koiraksi takaisin Ristiinaan ja Ami oli jo itseasiassa vähän aiemmin muuttanut elämään osaksi meidän laumaa Muurlaan. Myöhemmin sitten muutimme Amin ja Minkan kanssa asumaan vähän pohjoisemmaksi, eli Ouluun. Nykyään asumme Oulun Alakylässä maaseudun rauhassa, mutta vielä lähellä Oulun palveluja. Kasvattajaksi? Jaden kanssa pennuttaminen kävi ajatuksissa, mutta hylkäsin ajatuksen, sillä mielestäni sillä on sen verran puutteita, ettei sillä olisi rodulle mitään erityistä annettavaa. Lisäksi sen vanhemmat ja sisarukset ovat jo omalta osaltaan runsastuttaneet suomenlapinkoirakantaa tarpeeksi. Kasvattajan peruskurssin kävin kuitenkin jo vuonna 2005 ja maaliskuussa 2009 sain kennelnimen Tarutuulten. Kennelnimeni tulee, kuten arvata saattaa, omista etunimistäni, mutta pohjautuu myös osittain Minkan viralliseen nimeen Davvebiegga eli pohjoistuuli. Olen myös allekirjoittanut kasvattajasitoumuksen vuonna 2008 ja uudemman version vuonna 2010. Ja tämän jälkeenkin aina kiltisti uudestaan, tuoreimman 2022. Ajatus Minkan pennuttamisesta oli periaatteessa heti jo mielessä, tosin sijoituskoirana sen oli tarkoitus saada ensin kasvattajalleen pennut. Minka ei kuitenkaan saanut pentuja kasvattajalleen, vaan muuttui omaksi koirakseni täytettyään sijoitussopimuksessa mainitut neljä vuotta. Kun terveystarkastuksissakin kaikki oli kunnossa, niin kesällä saattettiin sitten maailmaan ensimmäiset omat kasvatit tai siis kasvatti. Kaikki meni ihan hyvin, vaikka pentuja syntyikin vain yksi ja Minka oli tunnollinen äiti ja tehokas leikittäjä. Tavoitteenani on kasvattaa rodunomaisia liioittelemattomia suomenlapinkoiria, joilla on mahdollisimman terve rakenne ja tasapainoinen luonne, jotta ne kykenisivät alkuperäiseen työhönsä ja harrastuksiin ollen toki samalla mitä parhaimpia perhe- ja kotikoiria. Yritän kasvatustyössäni suosia vähän harvinaisempia sukulinjoja sekä vähemmän käytettyjä ja vanhempia uroksia. Koen myös tärkeäksi säilyttää rodun alkuperäiset paimennusominaisuudet. Yritän kasvattajana yhdistää sopivan pennun kullekin tulevalle omistajalle, että yhteiselo sujuisi mahdollisimman hyvin. Tarkoitus on kasvattaa vain sellaisia pentueita, jollaisesta ottaisin itsellenikin pennun ilomielin. Omaa laumaa ei ole kuitenkaan tarkoitus kovinkaan suureksi kasvattaa, kolme koiraa kotona on sellainen ihan mukava ja optimaalinen määrä. Joten kasvattaminen on osittain myös sijoituskoirien varassa. Suomenlapinkoira Suomenlapinkoira on yksi maamme suosituimmista roduista. Suosio perustuu varmasti rodun sopivaan kokoon, monipuolisuuteen ja sopeutuvaisuuteen. Suomenlapinkoira on keskikokoinen, mittasuhteiltaan hieman korkeuttaan pidempi paimenpystykorva. Sillä on tuuhea turkki, jonka kaikki eri väritykset ovat sallittuja. Suomenlapinkoira on ihmisen koira, ja tahtoo olla siellä missä ihmisetkin ja puuhailla mukana, vaikka sillä onkin ulkona pärjäävän koiran turkki. Suomenlapinkoira-rodun sisällä on oma alahaaransa, paimensukuinen lapinkoira, joka polveutuu muutamasta kantakoirasta vähemmän kuin koko suomenlapinkoira-rotu. Koko lapinkoirakanta onkin hyvin monipuolinen ja kirjava, joten lapinkoiraa haaveilevan on etsittävä sellaiset vanhemmat, jotka miellyttävät niin ulkonäöltään kuin luonteeltaankin. Alkujaan suomenlapinkoira on toiminut paimennus- ja vartiointitehtävissä poronhoidossa. Nykyäänkin vielä joitain yksilöitä käytetään poropaimenina ja lapinkoiran tulisikin olla ulkoiselta olemukseltaan sellainen, että se kykenee alkuperäiseen työhönsä rakenteensa, kokonsa, luonteensa ja turkkinsa puolesta. Poropaimennustaipumusta voi testata lappalaiskoirille tarkoitetuissa Porokoirakerhon järjestämissä vuotuisissa poropaimennustesteissä. Suomenlapinkoiran kanssa voi harrastaa lähes kaikkea, tokoa, agilityä, pk-lajeja, näyttelyitä, pelastusetsintää, rally-tokoa, koiratanssia yms. Vaellus- ja retkeilykaverina lapinkoirat ovat myös erinomaisia. Lapinkoiran kanssa on yleensä mukava harrastaa ja oikean koiran osuessa oikeisiin käsiin menestyskin on mahdollista. Suomenlapinkoira on yleensä helposti motivoitavissa, varsinkin ruualla, mutta myös leluilla ja kehuilla. Onkin tärkeää löytää se keino, millä oma koira palkkautuu parhaiten. Toistoja kaikki lapinkoirat eivät kestä valtavasti, mutta yleensä ne hoksaavatkin asian jo muutaman toiston jälkeen, fiksuja kun ovat. Lisäksi ne ovat yleensä sellaisia on-off -koiria, eli kun ei tehdä mitään, niin nukutaan ja kun pitäisi tehdä jotain, niin ollaan täydellä innolla mukana. Eivätkä ne kiipeile seinillä, vaikka olisikin useampi toimettomampi päivä esimerkiksi sairauden takia. Toki yksilöitä löytyy laidasta laitaan ja nuorta koiraa pitää aktivoida tehokkaammin kuin jo vanhempaa koirakaveria. Suomenlapinkoirat ovat yleisesti ottaen kohtuullisen terveitä, mutta valitettavasti rodun terveys tuntuu koko ajan heikkenevän. Lonkkavikaa on nykyään jo runsaasti (C-E -lonkat), kyynärnivelmuutoksia satunnaistapauksilla, samoin polvivikoja (esim. patella luksaatio eli polvilumpion sijoiltaan meno). Silmissä esiintyy vakavammista silmäsairauksista HC :tä (harmaakaihi) ja PRA:ta (verkkokalvon etenevä surkastuminen), jonka prcd-muotoon on kehitetty geenitesti. Suomenlapinkoirilla esiintyy kuitenkin myös ainakin toisen tyyppistä PRA:ta. Muita mainittavia sairauksia ovat epilepsia, kilpirauhasen vajaatoiminta, addisonin tauti ja cushingin tauti. Kives- ja purentavikoja on myös jonkun verran. Lisäksi allergisia koiria tuntuu olevan lisääntyvissä määrin rodussa ja ääniarkuus on rodussa jo kovin yleistä. Muutenkin luonteissa on laajaa hajontaa, hermostuneista koirista hyvin apaattisiin yksilöihin. Onkin siis tärkeää tutustua pentua ottaessaan huolella yhdistelmän lähisukuun, siellä oleviin riskeihin ja punnita mitä riskejä on itse valmis ottamaan.

Esittely

Minä itse

Mistä kaikki alkoi

Kasvattajaksi?

Suomenlapinkoira